2012
Tässä kävellessäni tuli mieleeni ajatuskulku.
Näin se pelkistetysti ajelehtii:
Jos (harvemmin 'kun') ihmisellä on kaikki hyvin. Fyysisesti, että psyykkisesti, ei hänellä ole mitään tarvetta tyydytettäväksi, tarvetta pyrkiä mihinkään. Oireena on tapahtumisen jännityksen hakeminen, kiihokkeiden vahvistaminen extremeksi. Että tuntisi elävänsä (lue: tuntisi 'jotakin').
Siis itse asiassa sellainen mielen rauha ja fyysinen tyytyväisyys johon jokainen äiti ja isä pyrkii lastensa parhaaksi.
Koska - kuitenkin - ihminen, varsinkin kasvava nuori kaipaa haasteita niin hänhän hankkii niitä.
Tässä on 'vedenjakaja':
Hankkii joko hyvässä tahi pahassa.
SIKSI juodaan, kiivetään maailman korkeimman vuoren huipulle, ajetaan kilpaa liikennevaloista toiseen, ahnehditaan omaisuutta vailla ylärajaa; vailla mitään mieltä sillä ahneudellahan ei ole rajaa, mikään ei riitä ollakseen 'tarpeeksi'... (Ääretönhän on olemassa - ihmisen mittakaavasta katsottuna) Valloitetaan vieraita maita, valtioita, valtakuntia, maanosia.... Hallitaan huumemieltymyksiänsä, hankitaan seksiä tavalla; konstilla millä hyvänsä miten vain keneltäkään kysymättä. Hypätään korkeutta, tehdään maaleja, voitetaan kilpailuja..
Tämän vuoksi on lapsia varhaisesta alkaen ohjattava, tuettava tekemään asioita jotka ovat hänen kykyjensä rajoilla. Niiden - vihdoin - onnistuessa saa hän suurimman tyydytyksen tunteen. Oppiessaan onnistumisen, aikaansaamisen mielihyvän hän haluaa (ja tarvitsee) lisää 'voittoja' ja tunnustusta kyvyistään. Ja ymmärtää, että niitä saa vain ponnisteltuaan asian; saavutusten eteen..
Tämän opittuaan hänestä tulee toimelias, aikaansaapa kansalainen tulevaisuuttamme rakentamaan. Tämä on oikeastaan tärkein vanhempien vastuu lapsestaan.
Ei ostaminen ja antaminen [eli lahjominen].
Niin....
Kuten simpukka ilman kiusallista kivistävää kivensirua niin ei tule helmeä.
Kun ihmistä elämä kirvelee, hän ryhtyy ajattelemaan. Jotkut pystyvät ajattelemaan rakentavasti ja tuottavat helmen.